Kipinöitä

Alussa oli suo, kanto ja kannonnokassa elämää ihmettelevä Nalle. Oli hiljaista. Vain syksyisten sadepisaroiden pehmeä rummutus säesti ajatuksia, joilla tuntui suon aavalla olevan tilaa sinkoilla avaruuden ääriin saakka.

Kun sade taukosi, kun ajatuksetkin taukosivat, putosi jostakin niiden kutsuma kipinä sihisten rahkasammalmättäälle. Kuin tähti olisi pudonnut taivaalta, Nalle mietti ja tarttui kipinään, joka ei kumma kyllä polttanut tassuja lainkaan.

Tämä on minun tähteni, Nalle innostui.

Äkillinen tuulenpuuska lehautti kipinän liekkeihin ja sai Nallen nakkaamaan sen leimuavana kaarena kauas kostealle nevalle.

Sinne se kai kuuluukin, tuumi Nalle. Minun tähteni kuuluu luonnon huomaan ja niin kuulun minäkin. Nalle palasi mielessään kannonnokassa syntyneisiin ajatuksiinsa. Luonnossa kulkeminen saa minut todellakin kipinöimään ja loimuamaan. Tämän kipinän tahdon kutsua ystävänikin löytämään, Nalle pohti suunnatessaan kulkunsa läheiselle laavulle nuotiota virittelemään. Ja yhteisen kipinöinnin luoman loimun ympärille lämmittelemään, tarinoimaan, rauhoittumaan ja haltioitumaan… eheytymään, sitä sanaa minä hain, Nalle riemastui.

Näiden oivallusten kunniaksi nimekseni tulkoon Loimunalle, Nalle hykerteli vielä juhlallisena partaansa. Nuotiota rakentelevissa tassuissa tuntui virtaavan ihmeellistä voimaa.